Missä olet, kirjoitusinspiraatio?

Jostain syystä blogin kirjoittaminen tuntuu tosi vaikealta. Oon viikon sisällä aloittanut useasti tekstin ja hetken kuluttua aina vain luovuttanut - mikään ei kuulosta kivalta! Oon tehnyt tosi paljon asioita ja kuitenkin tuntuu, ettei mistään voi kirjoittaa.

Pitäisikö kirjoittaa siitä, kun mentiin Piercen kanssa luistelemaan? Siitä on yli vuosi, melkein kaksi, kun viimeksi sain luistimet jalkaani. Se onnellisuuden tunne oli sanoinkuvailematon, koska luistelu oli jotain, mitä tein useasti talven aikana ennen Saksaan tuloa. Täällä ei mulla ole omia luistimia eikä luistelukenttää viiden minuutin kävelymatkan päässä.

Vai pitäisikö kirjoittaa aupair-arjesta? Tunnelmat on sen osalta vähän ristiriitaiset - haluan tehdä kaikkea muuta kuin olla aupair ja siltikin tykkään perheestäni niin kovasti. Vanhempien kanssa tulen niin hyvin toimeen ja oikeasti havahdun välillä siihen, kun host-äitin kanssa nauretaan tai kun puhutaan host-isän kanssa Suomesta, sen työstä, lapsista - ja kaikki tapahtuu saksaksi. Lapsetkin ovat omalla tavallaan ihania, vaikka neljävuotiaan kanssa ongelmia on paljon. Se ei ole vieläkään hyväksynyt mua perheenjäseneksi. On meillä hyviäkin hetkiä, mutta huonoja on liikaa.

Tai ehkä mun pitäisi kirjoittaa lauantain kotibileistä? Tapasin niin paljon uusia ihmisiä ja kaikki suomitytöt oli vaihteeksi paikalla. Illan päätteeksi mentiin vielä clubin sijaan Burger Kingiin yhden suomitytön kanssa, mikä siis tarkoitti sitä, että istuttiin Alexanderplatzilla keskellä yötä syöden hampurilaisia ja ranskalaisia.

Tuntuu niin kuin eläisin jotain väliaikaiselämää. Vuoden päästä kaikki on taas niin toisin ja kaipaan jo niin paljon jotain pysyvää. Opiskelua, muuttoa omaan asuntoon, vanhaan harrastukseen paluuta, jotakin. Ehkä kirjoitankin tulevaisuuden haaveista?

Viikon kuulumisia

Aupairina olossa on paljon hyviä puolia, mutta on niitä huonojakin paljon. Joskus ne huonot ottaa vallan ja sellaisina hetkinä mietin tavaroiden pakkaamista ja lähtöä ovesta samana iltana. Hyvinä päivinä noita ajatuksia ei ole. Silloin hymyilyttää ja tuntee olevansa onnellinen.

Tämä päivä alkoi samalla tavalla kuten ne kaikki päivät, joina mun pitää herätä aikaisin ja viedä lapset päiväkotiin: tyttö ei halunnut pukea vaatteita, ei ollut nälkäinen tai oli liian väsynyt syödäkseen ja halusi, että hakisin hänet päiväkodista aikaisemmin tänään kuin normaalisti. Tehtiin kuitenkin lupaus, että jos hän tänään olisi kiltisti koko päivän, niin hakisin hänet huomenna aikaisemmin, ja se lupaus toimi mielettömän hyvin! Meillä tuskin on ikinä ollut niin hauska ja rento fiilis kuin tänään. Mentiin leikkipuistoon ilman vastaansanomista, keinuttiin ja kiipeiltiin kiipeilytelineissä. Poikakin oli hyvällä tuulella ja mullakin oli hyvä olla - tapasin aamupäivällä vihdoin Unkarista tulleen aupairin, joka osoittautui huipputyypiksi! Jos sää on sunnuntaina hyvä, niin tehdään yhdessä jotakin kivaa.

Viikonloppuna käytiin kahden muun suomiaupairin ja Piercen kanssa katsomassa valofestivaalia, kuten suunniteltiinkin. Vaikka mulla olikin mielettömän kiva ilta, niin mulla oli tunne, että mun saksanamerikkalainen poikaystävä ei oikein arvostanut suomea puhuvaa seuraa. Ennen nukahtamista hän kuitenkin sanoi illan olleen ihan mukava. Jostain syystä otin myös vaan muutaman kuvan koko illan aikana... ja siksi tämä postaus sisältää vaan yhden hassun berliinikuvan.

Ensiviikonlopulle on luvassa taas tosi paljon ohjelmaa - kotibileet, leffailta ja Piercenkin kanssa vähän suunniteltiin et oltaisi menty baariin yhdessä, mitä tehdään tosi harvoin (ei ikinä). Saa nähdä, miten mun aika riittää. Tykkään kuitenkin tosi paljon tällaisesta kiireestä, kun saa tavata ihmisiä. Se tekee mut niin onnelliseksi.

Hylätty Berliini

Olen onnellinen. Hymyilyttää ihan. Viikonloppuna ei ollut paljoa töitä, sää oli aurinkoinen, vaikka kylmyys pistelikin poskia ja vietin paljon aikaa ulkona. Perjantai-iltana käytiin poikaystävän kanssa syömässä uudessa pakistanilaisessa ravintolassa - ei mikään viiden tähden ravintola, mutta tunnelma oli kotoisa. Meidän viikonloput menee yleensä vaan netflixiä katsoen... Mutta lauantaina lähdettiin jo toisen kerran ulos: mentiin katsomaan hylättyä lastensairaalaa Weißenseessä.

Berliinissä on paljon hylättyjä rakennuksia, jotka on listattu abandonedberlin.comiin. Olen itte hyödyntänyt tota sivua vaan pariin kertaan mikä on tavallaan harmi, koska noi hylätyt rakennukset ei ole pelkästään jännittäviä vaan myös usein hyviä kuvauspaikkoja! Kun vuosi sitten tulin Berliiniin, niin intoilin just siitä, kuinka paljon kaikkea kivaa kuvattavaa täällä olisi. Useimmiten kamera jää kuitenkin kotiin, koska en jaksa raahata sitä mukana joka paikkaan.

Sunnuntaina olin lasten kanssa ulkona yhteensä neljä tuntia ja illalla lähdin taas Piercen luokse. Meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan Festival of Lights -tapahtumaa, mutta ulkona oli jo kylmä ja no, päädyttiin katsomaan pokemonia ja tilattiin pizzaa... Ei kyllä oikeastaan edes harmittanut, kun tuo festivaali tuli tsekattua jo viime vuonna.