Joulukuu?

Oho, se on jo joulukuu. Ei vaan yhtään tunnu siltä, koska nytkin ikkunan takana paistaa aurinko ja lumesta ei ole tietoakaan. Olen täällä kaikki sormet ja varpaat ristissä, että Suomessa edes olisi lunta jouluna. Viime talvenakin lunta oli täällä Berliinissä säälittävän vähän (noin kaksi viikkoa yhteensä) ja pakko myöntää, että olisi kiva päästä kunnolla laskettelemaan tai edes pulkkamäkeen! 

Arki menee aika lailla samaa rataa, mitä se on mennyt syyskuusta alkaen. Lauantaina alkaa onneksi viikon mittainen loma, sitten on muutama päivä töitä ja sen jälkeen viikko Suomessa. Töiden ohella oon etsinyt (epätoivoisesti) lahjoja hostperheelle, Suomessa olevalle perheelle ja Piercelle. Ollaan myös otettu tavaksi käydä läheisessä kahvilassa/baarissa torstaisin, jossa pelataan silloin pöytätennistä. Erehdyttiin kerran menemään keskiviikkona ja silloin siellä olikin paritansseja, ei ihan meidän juttu. 

Yritän postailla nyt ennen joulua enemmän. Kävin jo joulumarkkinoillakin Prenzlauer Bergissä, ja siellä oli ihanan jouluinen tunnelma. Jostain syystä ne myös soitti suomalaisia joululauluja ja hämmensi aika paljon. 

Onko pakko puhua saksaa?

Miltä tuntuu nukahtaa vieraiden seinien sisällä, sanoa tuntematonta taloa kodiksi? Miltä tuntuu, kun istuu aamuisin keittiönpöydän ääreen syömään ihmisten kanssa, jotka on tuntenut alle vuoden? Miltä tuntuu olla täysin vieraan kielen ympäröimänä, kuulla suomea korkeintaan muutaman kerran viikossa? 

Koska sitä on olla au pair. 

Mun perheeni puhuu mun kanssa vain ja ainoastaan saksaa. Kielikurssilla puhun vain ja ainoastaan saksaa. Piercen kanssa yritän puhua englantia, mutta mitä paremmaksi mun saksani tulee, sitä kummallisemmalta tuntuu puhua englantia (ja sitä enemmän Pierce painostaa mua saksan puhumiseen). Puhun englantia, saksaa ja suomea kavereiden kanssa aika tasaisesti. Piercen perheen kanssa saksaa. Saksaa saksaa saksaa, niin että se tulee jo korvista ulos. Kaduilla kävellessäkin kuulee vaan saksaa. 

Aina, kun Pierce yrittää puhua saksaa, ärsyynnyn. Eikö se voisi puhua englantia? Onko mun pakko puhua aina vaan saksaa? Voisko se vaan opetella puhumaan suomea? En juuri huomannut negatiivista suhtautumistani koko asiaan ennen viime viikonloppua. Käytiin nimittäin suomalaisilla joulumarkkinoilla ja oi, suomalaisia joka puolella. Suomalaisia karjalanpiirakoita, suomalaista karkkia, suomalaista designia ja ennen kaikkea - suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.  

En tajunnut kaipaavani suomen kieltä, koska kirjoitan paljon suomeksi, luen paljon suomeksi ja tapaan suomalaisia aupaireja aina silloin tällöin. Edellinen aupair-perhe puhui suomea, joten tällaisia tuntemuksia ei aiemmin ollut. Ehkä tää mun motivaationpuute saksan opiskelun ja käytön suhteen katoaisi tässä nyt kuitenkin pikku hiljaa. Tällä viikolla loppuu saksan kurssi ja seuraava alkaa tammikuussa. Joulukuun puolessa välissä on viikon loma aupairhommista ja sitten tulee vielä viikon loma Suomessakin. Ja nyt alkaa tulla joulufiiliskin, kun Berliinissä satoi lunta (vaikka sulikin heti pois)! 

Sain muuten vihdoin myös uuden ekstranäppäimistön läppärille, kun noi tämän läppärin omat näppäimet on rikki. Tämä myös toivottavasti tarkoittaa tiheämpää postaustahtia, kun ei enää tarvitse kirjoittaa kännykällä. Seuraavaksi kirjoittelen kai sitten joulumarkkinoista - ne kun alkoi täällä Berliinissä eilen. 

Tämä on unelma

Yökirpputori. Talvikylä. Outlet-myymälöissä shoppailua. Myöhäiset halloweenjuhlat. Kaverin syntymäpäivä ja yllätyslahja. Etelä-Afrikka helmikuussa.

Elän unelmaa. Mitenkään muuten mun tämän hetkisiä tuntemuksia ei voi kuvata. Tämä on unelma ja tämä on mun elämä. Vuosi sitten en osannut edes aavistaa, että mun elämä tulisi olemaan tätä, että oikeasti voisin olla näin onnellinen. Saksaan lähtö oli ehdottomasti mun elämäni parhain päätös, ja kaikki te, jotka epäröitte aupairiksi tai ylipäätään ulkomaille muuton suhteen, niin älkää epäiröikö vaan tehkää se. Kun vähän yli vuosi sitten lähdin, ikävöin jo valmiiksi Suomeen. Se ikävä katosi kuitenkin nopeasti, koska nyt musta tuntuu, että mitä kauemmin mä täällä Saksassa olen, sitä onnellisemmaksi tulen.

Tämä viikonloppu oli ehdottomasti tähän mennessä paras. Perjantaina lähdin Piercen kanssa ostamaan lauantain halloweenjuhliin rekvisiittaa ja päädyttiin punaisiin piilareihin, teräviin kulmahampaisiin ja kalpeaan ihoon. Oltiin tosi kliseisesti vampyyreitä, mutta oli kyllä ihana kuulla sitten juhlissa kehuja, että näytettiin tosi hyvältä kumpikin. Halloween-ostosten jälkeen suunnattiin Night Marketiin, eli yökirpputorille. Berliinissä on tosi paljon just tämän tyyppisiä tapahtumia, mistä löytää lähes aina jotain. Samassa yhteydessä oli myös Winterdorf, suomeksi talvikylä, mistä tuli kyllä ihana joulufiilis. Nämä kuvat ei tuo todellakaan niin hyvin esille sitä tunnelmaa, mikä siellä vallitsi. Oli myös ihanan lämmin!

Lauantaina aamulla lähdettiin Piercen ja sen äidin kanssa shoppailemaan Berliinin ulkopuolella sijaitsevaan outlet-myymälöiden alueelle. Yritin löytää talvitakkia, mutta sellasta ei pistänyt silmään ja vähän harmitti, ettei tullut sitten mitään muuta ostettua. Joulun jälkeen sinne on pakko mennä vielä uudestaan!

Illalla lähdettiin halloweenjuhliin, missä tapasin niin paljon uusia ja vanhoja tuttuja. Kun mentiin sinne, niin kaikki puhui vaan saksaa, mutta kun muutamalle selvisi, etten ymmärrä puoliakaan niitten puheista, niin he vaihto kielen englantiin. Tapasin myös yhden puoliksi suomalaisen ja pari sanaa tuli vaihdettua suomeksikin, vaikka suurin osa keskustelusta hoituikin saksaksi. Klo 12 oli meidän kaverin, Danielin, yllätyssynttärilaulun, -kakun ja -lahjan aika. Oli ihana nähdä, miten Daniel oli niin innoissaan ja onnellinen siitä, että sen kaverit yllätti sen tolla tavalla sen synttäreinä. En rehellisesti sanottuna ikinä ole nähnyt sitä onnellisempana.

Tänään puolestaan mun hostäiti yllätti mut kertomalla, että ne haluaisi ottaa mut mukaan Etelä-Afrikkaan helmikuussa kahdeksi viikoksi. Siitä muutama tunti myöhemmin varattiin jo lennot, mikä tuntuu ihan hullulta. En ole ikinä ollut Euroopan ulkopuolella ja nyt olen jo menossa Afrikkaan! Jopa hostlasten kanssa meni älyttömän hyvin tänään. Mun elämä on parhainta just nyt.

Missä olet, kirjoitusinspiraatio?

Jostain syystä blogin kirjoittaminen tuntuu tosi vaikealta. Oon viikon sisällä aloittanut useasti tekstin ja hetken kuluttua aina vain luovuttanut - mikään ei kuulosta kivalta! Oon tehnyt tosi paljon asioita ja kuitenkin tuntuu, ettei mistään voi kirjoittaa.

Pitäisikö kirjoittaa siitä, kun mentiin Piercen kanssa luistelemaan? Siitä on yli vuosi, melkein kaksi, kun viimeksi sain luistimet jalkaani. Se onnellisuuden tunne oli sanoinkuvailematon, koska luistelu oli jotain, mitä tein useasti talven aikana ennen Saksaan tuloa. Täällä ei mulla ole omia luistimia eikä luistelukenttää viiden minuutin kävelymatkan päässä.

Vai pitäisikö kirjoittaa aupair-arjesta? Tunnelmat on sen osalta vähän ristiriitaiset - haluan tehdä kaikkea muuta kuin olla aupair ja siltikin tykkään perheestäni niin kovasti. Vanhempien kanssa tulen niin hyvin toimeen ja oikeasti havahdun välillä siihen, kun host-äitin kanssa nauretaan tai kun puhutaan host-isän kanssa Suomesta, sen työstä, lapsista - ja kaikki tapahtuu saksaksi. Lapsetkin ovat omalla tavallaan ihania, vaikka neljävuotiaan kanssa ongelmia on paljon. Se ei ole vieläkään hyväksynyt mua perheenjäseneksi. On meillä hyviäkin hetkiä, mutta huonoja on liikaa.

Tai ehkä mun pitäisi kirjoittaa lauantain kotibileistä? Tapasin niin paljon uusia ihmisiä ja kaikki suomitytöt oli vaihteeksi paikalla. Illan päätteeksi mentiin vielä clubin sijaan Burger Kingiin yhden suomitytön kanssa, mikä siis tarkoitti sitä, että istuttiin Alexanderplatzilla keskellä yötä syöden hampurilaisia ja ranskalaisia.

Tuntuu niin kuin eläisin jotain väliaikaiselämää. Vuoden päästä kaikki on taas niin toisin ja kaipaan jo niin paljon jotain pysyvää. Opiskelua, muuttoa omaan asuntoon, vanhaan harrastukseen paluuta, jotakin. Ehkä kirjoitankin tulevaisuuden haaveista?

Viikon kuulumisia

Aupairina olossa on paljon hyviä puolia, mutta on niitä huonojakin paljon. Joskus ne huonot ottaa vallan ja sellaisina hetkinä mietin tavaroiden pakkaamista ja lähtöä ovesta samana iltana. Hyvinä päivinä noita ajatuksia ei ole. Silloin hymyilyttää ja tuntee olevansa onnellinen.

Tämä päivä alkoi samalla tavalla kuten ne kaikki päivät, joina mun pitää herätä aikaisin ja viedä lapset päiväkotiin: tyttö ei halunnut pukea vaatteita, ei ollut nälkäinen tai oli liian väsynyt syödäkseen ja halusi, että hakisin hänet päiväkodista aikaisemmin tänään kuin normaalisti. Tehtiin kuitenkin lupaus, että jos hän tänään olisi kiltisti koko päivän, niin hakisin hänet huomenna aikaisemmin, ja se lupaus toimi mielettömän hyvin! Meillä tuskin on ikinä ollut niin hauska ja rento fiilis kuin tänään. Mentiin leikkipuistoon ilman vastaansanomista, keinuttiin ja kiipeiltiin kiipeilytelineissä. Poikakin oli hyvällä tuulella ja mullakin oli hyvä olla - tapasin aamupäivällä vihdoin Unkarista tulleen aupairin, joka osoittautui huipputyypiksi! Jos sää on sunnuntaina hyvä, niin tehdään yhdessä jotakin kivaa.

Viikonloppuna käytiin kahden muun suomiaupairin ja Piercen kanssa katsomassa valofestivaalia, kuten suunniteltiinkin. Vaikka mulla olikin mielettömän kiva ilta, niin mulla oli tunne, että mun saksanamerikkalainen poikaystävä ei oikein arvostanut suomea puhuvaa seuraa. Ennen nukahtamista hän kuitenkin sanoi illan olleen ihan mukava. Jostain syystä otin myös vaan muutaman kuvan koko illan aikana... ja siksi tämä postaus sisältää vaan yhden hassun berliinikuvan.

Ensiviikonlopulle on luvassa taas tosi paljon ohjelmaa - kotibileet, leffailta ja Piercenkin kanssa vähän suunniteltiin et oltaisi menty baariin yhdessä, mitä tehdään tosi harvoin (ei ikinä). Saa nähdä, miten mun aika riittää. Tykkään kuitenkin tosi paljon tällaisesta kiireestä, kun saa tavata ihmisiä. Se tekee mut niin onnelliseksi.

Hylätty Berliini

Olen onnellinen. Hymyilyttää ihan. Viikonloppuna ei ollut paljoa töitä, sää oli aurinkoinen, vaikka kylmyys pistelikin poskia ja vietin paljon aikaa ulkona. Perjantai-iltana käytiin poikaystävän kanssa syömässä uudessa pakistanilaisessa ravintolassa - ei mikään viiden tähden ravintola, mutta tunnelma oli kotoisa. Meidän viikonloput menee yleensä vaan netflixiä katsoen... Mutta lauantaina lähdettiin jo toisen kerran ulos: mentiin katsomaan hylättyä lastensairaalaa Weißenseessä.

Berliinissä on paljon hylättyjä rakennuksia, jotka on listattu abandonedberlin.comiin. Olen itte hyödyntänyt tota sivua vaan pariin kertaan mikä on tavallaan harmi, koska noi hylätyt rakennukset ei ole pelkästään jännittäviä vaan myös usein hyviä kuvauspaikkoja! Kun vuosi sitten tulin Berliiniin, niin intoilin just siitä, kuinka paljon kaikkea kivaa kuvattavaa täällä olisi. Useimmiten kamera jää kuitenkin kotiin, koska en jaksa raahata sitä mukana joka paikkaan.

Sunnuntaina olin lasten kanssa ulkona yhteensä neljä tuntia ja illalla lähdin taas Piercen luokse. Meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan Festival of Lights -tapahtumaa, mutta ulkona oli jo kylmä ja no, päädyttiin katsomaan pokemonia ja tilattiin pizzaa... Ei kyllä oikeastaan edes harmittanut, kun tuo festivaali tuli tsekattua jo viime vuonna.

Päivä Au pairina

Hei! Tykkään ite aina lukea aupairien blogeistä näitä 'päivä aupairina' -postauksia, joten ajattelin tämän uuden blogin alussa, ensimmäistä kertaa toteuttaa sellaisen itsekin. Mun hostperheeseen siis kuuluu vähän päälle 30-vuotiaat vanhemmat ja niiden 1-vuotias poika ja 4-vuotias tyttö. En käytä lasten oikeita nimiä blogin puolella, vaan puhun heistä yksinkertaisesti Poikana ja Tyttönä.

7:10

Herätyskello soi. Vielä kymmenen minuuttia aikaa nukkua siis.

7:20

Nousen ylös, puen vaatteet, meikkaan ja laitan hiukset. Sen jälkeen siirryn keittiön puolelle, jossa hostäiti ja perheen nuorin, 1-vuotias poika, ja 4-vuotias tyttö syövät jo aamupalaa. Otan mun omaa mysliä ja maitoa, jonka jälkeen istun muiden kanssa syömään.

8:00

Ollaan kaikki syöty ja laitan tiskit tiskipöydälle. Tänään tulee siivooja, joten mun ei tarvitse sen enempää tehdä. Pidän seuraa Pojalle sillä välin, kun hostäiti käy suihkussa.

8:30

Mun on aika lähteä kouluun, joten pakkaan repun, sanon heipat ja lähden kerrankin ajoissa. Ehdin aikaisempaan ratikkaan ja oon koulussa jopa ennen yhdeksää.

12:20

Koulu loppuu. Mennään osan kielikurssilaisten kanssa samaan ratikkaan. Kun pääsen kotiin, syön välipalaa ja mulla on vielä noin tunti aikaa ennen, kun työt alkaa.

13:45 

Hostäiti tulee kotiin ja jutellaan siitä, kuinka hölmöä on, että Pojalla on päiväkodissa vaan kaksi hoitajaa sen ryhmässä, jossa lapsia on 20. Lisäksi saan tietää, että uuden kännykän pitäisi tulla huomenna postitse, mikä tarkoittaa sitä, että saan vihdoin hostäidin vanhan iPhonen ja saksaliittymän käyttöön, jossa on netti. Jutellaan sen lisäksi muutamista muista asioista, ja kun hostäiti lähtee hakemaan Poikaa, mä jään laittamaan pyykkejä.

14:20

Hostäiti tulee takaisin kotiin ja Poika on hyvällä tuulella niin kuin aina. Istun sen kanssa keittiönpöydän ääressä samalla, kun se syö. Ruuasta puolet lentää tavalliseen tapaan lattialle, eli syömisen jälkeen kyykin lattialla pyyhkimässä leivänmuruja ja banaaninpalasia. Leikin Pojan kanssa hostäitin tehdessä ruokaa.

15:25

Hostäiti lähtee hakemaan Tyttöä päiväkodista, josta ne menee suoraan balettitunnille. Mä jään Pojan kanssa kotiin ja hetken kuluttua päätetään lähteä (tai no, mä päätän) leikkipuistoon.

17:30 

Tullaan takaisin kotiin, jossa hostäiti jo jatkaa ruuanlaittoa ja Tyttö maalaa vesiväreillä. Se kertoo ylpeänä, kuinka sai mansikkajäätelöä baletin jälkeen samalla, kun Poika aloittaa itkemisen. Sillä on nälkä.

18:30 

Ruuan jälkeen siivoon pöydän ja tiskaan tiskit. Hostäiti kylvettää samalla Pojan ja Tyttö katsoo lastenohjelmia. Kun Poika tulee kyvystä, leikitään vielä hetki ennen nukkumaanmenoa. Hostisä tulee kotiin ja vaihdetaan senkin kanssa kuulumiset.

19:30 

Oon vapaalla. Vihdoin. Meen pesemään omat hampaat ja vaikka päivällä vannoin itselleni lähteväni vielä salille, oon niin uupunut, että sen sijaan päätän kirjoittaa blogia ja mennä ajoissa nukkumaan. Miten voikin väsyttää näin paljon. 

Uusi blogi

Ensimmäisen aupairvuoden jälkeen päätin aloittaa tämän bloggailun ihan puhtaalta pöydältä. Tämä blogi, vähän niin kuin muutto viime heinäkuun lopulla Berliiniin, on uusi alku. Uusi työ, uusi asuinalue, Prenzlauer Berg, ja uudet suunnitelmat.

Olen Laura, nyt 20-vuotias ja vuoden 2014 ylioppilas. Muutin hiukan yli vuosi sitten Suomesta Saksaan osaamatta kieltä lähes sanaakaan (yksi kurssi lukiossa ei oikein riittänyt). Olin varma siitä, että 11 kuukauden jälkeen palaisin Suomeen, aloittaisin opiskelut ja jatkaisin mulle tärkeää harrastusta Suomessa. Mielessä ei edes käväissyt ajatus, että tämän lähes vuodenmittaisen ajanjakson jälkeen haluaisin jäädä Saksaan pysyvästi, vaikka moni siitä mulle ennen lähtöä sanoikin. Jo kuitenkin ensimmäisen kuukauden jälkeen olivat ajatukset muuttuneet siihen suuntaan, että jos opin saksaa tarpeeksi nopeasti, niin ehkä mä tänne voisin jäädä. Ja täällä sitä ollaan.

Tällä hetkellä blogi keskittyy lähinnä siis saksan opiskeluun - mulla on aikeissa läpäistä DSH-kielikoe - ja aupair-arkeen. Kielitaito on vuoden jälkeen B2-tasolla, eli ennen kielikoetta on vielä paljon parannettavaa, mihin toivottavasti auttaa Volkshochschulesta siirtyminen yksityiseen kielikouluun ja saksalainen hostperhe, edellinen kun oli puoliksi suomalainen. Syy siihen, miksi opiskelen kieltä mahdollisimman nopeasti on se, että aion ensivuonna hakea opiskelemaan fysioterapiaa täällä Berliinissä. Hakuprosessista tuun varmasti puhumaan täällä blogin puolellakin.

Kirjoitan blogia lähinnä kaikille uteliaille sukulaisille ja kavereille, mutta jos aupair-elämä, Saksassa asuminen, Berliini ja Saksassa opiskelu kiinnostaa, niin lukea saa ja lukijaksi liittyä.