Kohta on kesä

Aika menee niin nopeaa. Tajusin juuri, että on marraskuun viimeinen päivä ja ensiviikon maanantaille on luvattu 20 astetta lämmintä - siis mitä! Äiti lupasi ostaa lentoliput Suomeen toukokuulle ja oon vähän innoissani, koska pääsen linnanmäelle ja ylipäätään Helsinkiin ja suomikotiin ja pääsee näkemään kavereita. Vaikka rakastan mun berliinielämää, niin pieni ikävä Suomea kohtaan on koko ajan eikä ota loppuakseen. Osittain tähän ikävään on varmaan syynä Berliinin tosi masentava ja sateinen sää, joka nyt pikkuhiljaa kuitenkin muuttuu lämpimämmäksi ja aurinkoisemmaksi, mistä oon tosi iloinen.

Oon pidemmän aikaa miettinyt, jos kirjoittaisin mun lempipaikoista Berliinissä, mutta todennut sen ihan mahdottomaksi. Juuri viime viikonlopun lauantaina löysin ihan tosi ihanan aamiaispaikan, josta en ollut vielä tietoinen ja jonka nyt ehdottomasti voin luokitella yhdeksi uudeksi lempiruokapaikaksi täällä. Berliinissä löytää oikeasti koko ajan jotain uutta ja tuntuu, että vaikka oon ollut täällä vasta vuoden, niin silti on niin paljon paikkoja, missä haluaisi käydä. Tosi usein kuitenkin esimerkiksi ulos syömään mennessä menee siihen tuttuun ja turvalliseen ravintolaan tai kahvilaan nykyään. Pitää ehdottomasti näköjään aktivoitua, niin löytää taas uusia paikkoja. Tuon paikan nimi oli muuten House of Small Wonder.

Viikonloppuna ostin myös kymmenelle päivälle kortin, jolla voi käydä joogassa! Jooga tuntuu olevan täällä Berliinissä tosi suosittua ja tiedän ihan hirveän monia, jotka täällä vapaa-ajallaan harrastaa joogaa. Mun mielipiteet kyseistä harrastusta kohtaan on vielä vähän ristiriitaiset kahden kokeilukerran jälkeen. Se on omalla tavalla ihanan rentouttavaa ja ehdottomasti hyväksi mun keholle, mutta ehkä kuitenkin vähän tylsää - mä kun kyllästyn asioihin tosi helposti, mistä kertoo jo sekin että oon elämäni aikana harrastanut varmaan kymmentä eri lajia.

Nyt tulevana viikonloppuna on muuten suunnitelmissa mennä vähän valokuvaamaan yhteen hylättyyn rakennukseen, jonne oon jo ikuisuuden halunnut mennä.

Etelä-Afrikka: Ristiriitaisia fiiliksiä Cape Townista

Näitä Etelä-Afrikan kuvia katsoessa tulee vaan ihan sellainen kesäfiilis ja haluaisin vaan niin kovasti, että se kesä tulisi jo tänne Berliiniinkin! Vaikka siellä Etelä-Afrikassakin oli muutama vähän kylmempi päivä, ei lämpötila koskaan laskenut alle 15 asteen ja parhaimmillaanhan se oli siellä yli kolmessakymmenessä asteessa. Kesälle on muutekin niin paljon kaikkia suunnitelmia, että tämä kevät tuntuu jotekin turhalta, kun pitäisi säästää rahaa eikä saisi oikein mitään nyt ostella.

Mun odotukset Etelä-Afrikkaa kohtaan ennen matkaa oli tosi ristiriitaiset. Yövyttiin perheen tuttujen luona ja mietin jo etukäteen, tuunko sitten näkemään sitä Etelä-Afrikkaa ollenkaan sen tuttavaperheen asunnon lisäksi, koska vuosi sitten mun hostperhe oli ollut jo siellä kiertäen kaikki nähtävyydet. Olin onneksi väärässä! Mut vietiin tosi moneen paikkaan, kuten esimerkiksi kuvissa näkyviin Cape Pointiin ja Tafelbergille (google antoi suomenkieliseksi nimeksi Pöytävuori). Lisäksi pääsin shoppailemaan ja tekemään kierroksen punaisella turistibussilla, mikä antoi aika hyvän kuvan siitä, missä sijaitsi mikäkin paikka.

Kaikki asiat (turistikierros, nähtävyydet, ravintolat, pingviinit...) oli kaikki ihan mahtavia kokemuksia, mutta kaikista parasta oli kyllä se fiilis, mikä koko paikasta itselle tuli. Siihen fiilikseen vaikutti ihan varmasti esimerkiksi se, että oli niin lämmintä ja aurinkoista, mutta myös esimerkiksi se, että ihmiset ympärillä puhuivat englantia. Vaikka saksa sujuu multa jo todella hyvin ja ymmärrän arkipäiväisestä puheesta suunnilleen kaiken, on englanti mulle edelleen se kieli, jota käyttäessä en joudu ponnistelemaan samalla tavalla kuin saksan kanssa. Lisäksi mua kiinnosta ihan mielettömästi Etelä-Afrikan historia ja eläimet ja se, miten erilainen koko paikka oli verrattuna Eurooppaan. 

Yksi asia, mikä mua harmitti hostperheen kanssa matkustaessa, oli just se, etten päässyt tutustumaan kuitenkaan niin hyvin siihen paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Se vaatisi varmaan pidempiaikaista oleskelua Etelä-Afrikassa ja siellä ollessa googlettelinkin uteliaana Cape Townin yliopistoa. Yliopistomaksutkaan ei olisi näin eurooppalaiselle mikään ongelma, koska hintataso on siellä todella alhainen. Lisäksi hostäiti mainitsi puoliksi tosissaan, että koska Cape Townin yliopisto on melko hyvä, voisin opiskella sielläkin. Mun haaveet opiskeluista Afrikassa kariutuivat vaan siihen, että se on todellakin ihan mielettömän kaukana Euroopasta ja näin myös mun perheestä ja kavereista. (Äitikään ei varmaan olisi kauhean iloinen, jos opiskelisin Afrikan kaupungissa, joka on luokiteltu todella vaaralliseksi, haha!) 

Vaikka oon ihan intona matkustelusta eripuolille maailmaa, se ikävä, mitä koin Etelä-Afrikassa Eurooppaa kohtaan oli ihan hirveää. Olinkin siis ihan ikionnellinen palatessani tuttuun ja turvalliseen Berliiniin, vaikka omalla tavallaan Etelä-Afrikka sai mun sydämen sykkimään kyseistä maata kohtaan. 

Etelä-Afrikka: Pingviinit

Turha varmaan sanoakaan, mutta löysin mun muistikortin! Olin juuri kertonut hostperheelle surun murtamana siitä, kuinka hukkasin kortin ja tulin omaan huoneeseeni, niin eikös mun silmiin osunut mun muistikortti kirjahyllyllä... Nolo minä.

Käytiin katsomassa noita pingviinejä mun toiseksi viimeisenä päivänä Kapkaupungissa, missä siis yövyttiinkin. Ne pingviinit asui sellaisella satumaisen kauniilla rannalla, missä pääsi myös niitten kanssa uimaan. Koska olin odottanut niitten pingviinien näkemistä jo siitä asti, kun Afrikkaan päästiin, niin uimisen sijaan heti rannalle tultua lähdin niitä kuvaamaan. Olin aika yllättynyt siitä, että ne pingviinit tuli ihan mielettömän lähelle, eikä osoittaneet minkäänlaista pelkoa ihmisiä kohtaan.

Näistä kuvista ei näe hyvin, miten kaunis paikka se oikeasti oli - siis ehdottomasti mun lempipaikka koko Kapkaupungissa. Ranta oli ihanan pieni moniin muihin rantoihin nähden ja se oli kallioiden suojassa, niin aallotkaan ei olleet niin korkeita ja uimaan pystyi hyvin ilman, että joutui suolavettä nieleskellä.

Nyt muistikortin löydyttyä näitä Etelä-Afrikan kuvia on tulossa siis vielä paljon. Tänään on hostlapsen syntymäpäiväjuhlat muutaman tunnin kuluttua ja siitäkin yritän postausta viimeistään ensiviikon puolella kirjoitella. Tuntuu, että tällä hetkellä olisi niin paljon asioita, mistä kirjoittaa (juuri noi synttärit, Etelä-Afrikka, saksan opiskelu, kesän matkasuunnitelmat...). Kiva, että välillä näin, kun yleensä tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa.

Aupairperheen valinta

Oon kuullut niin paljon huonoja kokemuksia aupairiudesta ja varsinkin niistä hostperheistä. Aina näitä juttuja kuullessa en ole kuin voinut miettiä, että olenpa mä ollut onnekas. Mun kummatkin perheet ovat olleet superihania, vaikkakin tosi erilaisia. Yhteistä näissä perheissä kuitenkin on, että mulla on paljon vapaa-aikaa, koen voivani puhua hostperheelle asioista, tulen vanhempien että lasten kanssa toimeen ja mun palkkani ei ole se minimi 260 euroa kuukaudessa. 

Aina perhettä valitessa ei voi varmaksi sanoa, onko kyseessä oikeasti se unelmaperhe, mutta ajattelin listata muutamia asioita, joita kannattaa miettiä perhettä valitessa. Perhettä etsiessä tärkeää on myöskin mihin maahan haluaa, viisumiasiat ja muut sellaiset, mutta kirjoitan nyt niistä asioista, joita ei aina välttämättä tule miettineeksi ja jotka itse koin perhettä valitessa tärkeiksi kriteereiksi. 

Palkka + muut lisät

Tämä on mun mielestä tosi tärkeä. En ymmärrä, miten ne aupairit jotka saa vaan 260 euroa kuussa ilman matkakorttia(60-80 euroa kuussa), pärjäävät täällä Berliinissä. Palkan lisäksi kannattaa siis tiedustella, maksetaanko sulle esimerkiksi puhelinliittymä, kielikurssi ja matkakortti. Vaikka 20 euroa kuussa puhelinliittymään saattaa tuntua halvalta, niin pienestä aupairin palkasta se oikeasti on aika iso pala. Lisäksi koen, että perheet, jotka maksaa vain sen minimipalkan ilman mitään muuta, ovat vain halvan työvoiman perässä sen sijaan että aidosti haluaisivat siitä aupairista perheenjäsenen. 

Asuminen perheen kanssa vai muualla 
Edellisen perheen kanssa asuin erillään omassa asunnossa ja nyt puolestaan yhdessä perheen kanssa. Kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä menisi sanomaan, että jompi kumpi asumismuoto olisi parempi. Perheen kanssa asuessa olo on oikeasti kuin perheenjäsenellä ja olen rehellisesti sanottuna paljon läheisempi nykyisen hostperheen kanssa. Toisaalta, tykkäsin omasta rauhasta ja siitä, että aina tiesi, milloin työt on ohitse. Nyt ongelmana on ehkä se, että lapset tulee mun huoneeseeni, vaikka kuinka olisin olevinani vapaalla. 

Työtunnit 
Eli painottuuko työt aamuun, iltaan vai viikonloppuihin ja kuinka paljon työtunteja on. Nämä on ihan selkeitä kysymyksiä, mutta kannattaa myös kysyä sitä, saako esimerkiksi viikon alussa tietää omat työtunnit. Mulla saattaa esimerkiksi päivän varoitusajalla tulla iltatöitä, mikä välillä saattaa sotkea omia menoja, jos niistä ei ole tajunnut itse etukäteen hostperheelle sanoa. Toisaalta koska itse joustan paljon työvuoroissa, tiedän, että jos tarvitsen joskus vapaata, on mun hostperhe valmis myös sitä antamaan. 

Edelliset aupairit 
Ehkä kaikista tärkein. Kysy edellisen aupairin sähköpostia tai puhelinnumeroa, koska tämä on se henkilö, joka kertoo, jos perhe on jotain muuta kuin esittää. Edelliseltä aupairilta kannattaa vielä kysyä varmuudeksi työvuoroista, palkan riittävyydestä ja oikeastaan ihan mistä tahansa, mikä vaan käy mielessä. Oon vähän sillä kannalla, että liikaa kysymyksiä ei voi esittää. 

Nämä asiat mielessä pitäen olen löytänyt mun kummatkin hostperheet, jotka on olleet tosi ihania. Lisäksi tapasin molemmat perheet etukäteen, ja jos tapaamiseen on mahdollisuus, niin ei kannata jättää käyttämättä. 

Etelä-Afrikka

Oon vähän itku kurkussa. Kaikki kuvat aina siitä lähtien, kun tulin Saksaan olivat sillä muistikortilla, joka nyt ei meinaa löytyä mistään. Vielä en ole luovuttanut toivosta, mutta vähäsen näyttää siltä, että yli puolet Etelä-Afrikan kuvista on kadonnut minne lie muistikortin mukana. Vaihdoin matkan loppupuolella uuteen muistikorttiin ja onhan mulla vielä kännykällä otetut kuvat, mutta silti harmittaa niin paljon. Mielessä oli vielä loman aikana, että kirjoittelisin useammankin postauksen Etelä-Afrikasta, mutta katson sitä sitten uusiksi, jos muistikortti löytyy. 

Etelä-Afrikka oli mun ensimmäinen ulkomaanmatka Euroopan ulkopuolelle. Mun hostperhe oli tosi ihana pyytäessään mua mukaan niiden lomalle ja vielä kun ne maksoi kaikki matkat ja ruuat ja mitä nyt ikinä tehtiinkään paikanpäällä. Hostmama osti mulle jopa sandaalit ja olin vielä etukäteen saanut perheeltä vähän ylimääräistä käyttörahaa matkaa varten. Hostperhe oli lomallakin kaikista ihanin ja otti mut aina huomioon. Etukäteen olin vähän pelännyt, että meen sinne ilmaiseksi työvoimaksi hoitamaan niitten lapsia, mutta loppujen lopuksi mun tartti olla töissä vaan muutamana iltana ja välillä päivällä.

Kaikesta ihanuudesta huolimatta kolmantena ja neljäntenä päivänä aloin tuntea ihan järjetöntä koti-ikävää, mikä mulle vielä tähän mennessä oli ihan tuntematon käsite. Mun tarvitsi siis lähteä toiselle mantereelle tunteakseni tämä tunne ihan kunnolla, sillä aloin itkemään oikeasti niin, että mun hostperhekin säikähti. Siinä hetkessä hävetti niin paljon, kun kyyneleet ja räkä valui pitkin poskia... Mutta nyt osaan jo ajatella, että sen jälkeen olen ollut paljon avoimempi hostperheen seurassa. 

Loman aikana käytiin tosi paljon ulkona syömässä ja mieleen jäi varsinkin yksi paikka, mistä sai ihan taivaallista, tulista kanahampurilaista. Käytiin sielä kahteen kertaan ja oisin voinut mennä vielä kolmannenkin kerran. Se ravintola oli vähän syrjäisemmässä paikassa ja enemmän juuri paikallisten juttu, mistä tykkäsin. Tunnelmakin oli tosi rauhallinen ja koska se sijaitsi merenrannalla, puhalsi sieltä kivasti myös merituuli. Käytiin myös tosi monissa muissa ravintoloissa ja pariin kertaan jonkintyylisillä ruokamarkkinoilla.

Yksi asia, mikä mua yllätytti oli se ero, mikä näkyi tummaihoisten ja valkoihoisten välillä. Ruokakaupoissa oli vain tummaihoisia töissä ja asiakkaat oli lähes poikkeuksetta valkoihoisia. Siivoojat ja puutarhurit oli tummaihoisia ja valkoihoiset asuivat hienoissa, paksuin muurein aidatuissa omakotitaloissa. Mun hostisä kertoi, että Etelä-Afrikassa rasismi kohdistuu valkoihoisiin ja siksi esimerkiki ulkona yksin liikkuminen muualla kuin ihan keskustakaduilla on vaarallista. Autolla ajaessa sen kyllä huomasi: ihmiset, jotka liikkuivat kävellen olivat tummaihoisia.

Kun on kasvanut ympäristössä, jossa toitotetaan, kuinka väärin rasismi on ja että kaikki ovat samanarvoisia, oli tosi hämmentävää mennä Etelä-Afrikkaan, jossa näin ei ole. Vaikka Etelä-Afrikka tuntui omalla tavallaan länsimaalta, niin juuri esimerkiksi tuo ero tummien ja valkoisten välillä kyllä palautti mieleen kaikki jutut historian tunneilta rotusorrosta ja muusta.